Genre: lapset ja nuoret
Käsiteltävä eläin: koira (ihminen, kissa)
Ihmisyysaste: kulttuuri hallussa (eläimet puhuvat keskenään, Pongo jopa lukee. Eläimillä ei ole täysin omaa kulttuuria, mutta ne käyttäytyvät länsimaisen kulttuurin tavoin.)

 

101dalmatialaista-normal.jpg
Kirjan kuvitus Janet ja Anne Grahame Johnstone.

 

Disneyn piirrosklassikko pohjautuu Dodie Smithin kirjaan Satayksi dalmatiankoiraa. Päähenkilöinä ovat dalmatiankoirat Pongo ja Missis. Näillä on kaksi ihmislemmikkiä, herra ja rouva Dearly. Alussa he saavat ilouutisen: Missis odottaa pentuja. Eräällä lenkillä he tapaavat epämiellyttävän Julmio De Vilin, joka oli rouva Dearlyn luokkakaveri. Nainen rakastaa turkiksia. Hän asuu räikeänvärisessä talossa ja tarjoaa oudonväristä ruokaa, joka maistuu aina pippurilta. Julmio De Vil saa idean täpläisestä turkiksesta.

 

Koittaa Missiksen pentujen syntymäaika. Pentuja syntyy viisitoista. Tämä on kuitenkin myös ongelma, Missis on hyvä äiti muttei millään pysty imettämään näin montaa pentua. Dearlyjen täytyy etsiä sijaisemo. Rouva Dearly lähtee katsomaan yhtä lupaavaa koiraa, mutta ei saa koiraa lainaan. Paluumatkalla hän huomaa tiellä mytyn. Mytty paljastuu laihaksi, surkeaksi koiraksi. Mutta mikä parasta, imettäväksi koiraksi. Kun mutaista koiraa myöhemmin pestään, kaikki hämmästyvät: sekin on dalmatiankoira, tosin ruskeapilkkuinen. Uusi narttu nimetään Perditaksi. Perdita kertoo Pongolle, että sillä oli juuri pentuja, jotka katosivat ja hätääntynyt emo etsi niitä, kunnes väsähti autotielle. Emo ei ollut saanut omistajaltaan tarpeeksi ruokaa, minkä takia se oli niin laiha. Pongo rauhoittaa Perditaa, että pennut olivat jo tarpeeksi vanhoja saamaan omat lemmikit ja luultavasti näin oli käynyt. Missiksen pennut jaetaan kahden koiranartun kesken, ja lisäksi Dearlyt ja näiden kaksi kodinhoitajaa ruokkivat pentuja, jotteivät emot väsy.

 

Eräänä päivänä jo varttuneet pennut katoavat. Kun ihmisistä ei ole apua, Pongo turvautuu koirien viestijärjestelmään, hämyhaukkuun. Illansuussa koirat haukkuvat koiralta koiralle tiedon kadonneista pennuista. He saavatkin kohta uutisia, että pennut on viety kaukaiseen kartanoon. Pongo ja Missis lähtevät pentuja pelastamaan Perditan jäädessä Dearlyjä rauhoittamaan.

 

101dalmkuvitus-normal.jpg
Pongo ja Missis odottavat uutisia pennuista. Sillä värin lammaskoira Eversti ja kissa Pajutassu löytävät pennut. Painoksen kuvitus on realistista, ja pidän siitä. Kuvitus Janet ja Anne Grahame Johnstone.

 

Kirja on kirjoitettu kuivan humoristiseen sävyyn, ja sitä on hauska lukea. Kirjan vanhuus kuitenkin näkyy. Voitko kuvitella, nainen housuissa! Entä sitten Julmio De Vil, joka pakotti turkismyyjämiehensä ottamaan vaimonsa sukunimen! Mustalaiset (kirjassa käytetty sana) ovat epäilyttäviä ja pahoja. Miehen ja naisen välillä on selvä ero, Pongon ja Missiksen tyttäret ovat heikompia kuin pojat eivätkä jaksa kävellä yhtä pitkiä matkoja. Lisäksi sekä Perdita että Missis ovat höperöitä ja avuttomia, vaikkakin Missis loistaa pariin otteeseen matkan aikana.

 

Vaikka naiset muuten on kuvattu kehnosti, huomioni kiinnittyy kahteen mielenkiintoiseen naishahmoon. Molemmat ovat kissoja, jotka ovat koirille ystävällisiä. Toinen on De Vilin valkea, nimeämätön persialaiskissa, joka vihaa emäntäänsä. Kissa on saanut pentuja monen kulkukollin kanssa, ja De Vil on hukuttanut poikaset. Toinen on Kisu Pajutassu alias Tibbs, Eversti-lammaskoiran apuri. Pajutassu löytää ensimmäisenä pennut ja on mukana näiden pelastamisessa. (Jostain syystä kissa on muutettu Disneyn leffassa kolliksi. Ihan kuin elokuvassa ei valmiiksi olisi ollut tarpeeksi uroksia.) Kummassakaan kissassa ei näy Missiksen ja Perditan höperyyttä tai koiratyttöjen heikkoutta.

 

Vaikka joitain hahmoja ja kohtauksia on poistettu elokuvasta, leffa seuraa pääpiirteittäin kirjan juonta. Alussa Pongo ei etsiskele puolisoa, kirja alkaa kun hän ja Missis ovat tavanneet toisensa. Koirien matkaa pentuja pelastamaan kuvataan kirjassa laveammin.

 

Dodie Smith on kirjoittanut kirjalle myös jatko-osan, Tähtihaukku. Se menee fantasian puolelle ja on outo kertomus siitä, miten koirat heräävät eräänä päivänä. Muut eläimet ja ihmiset eivät herää edes väkivaltaisiin herätysyrityksiin. Koirat huomaavat pian itsessään outoja kykyjä, ne voivat liitää maanpinnan yläpuolella ja avata ovia ajatuksensa voimalla. Pongo ja muut koirat alkavat selvittää, mitä on oikein tapahtunut. Kirja on myös kuivan humoristinen ja ihan mukava luettava. Olisin kuitenkin mieluummin lukenut mieluummin realistisemman kertomuksen. Fantasiassa ei ole mitään vikaa, mutta kun ensimmäinen osa on melko realistinen, hyppäys fantasiaan on outo ratkaisu.

 

Dearlyjen koirankäsittely ärsyttää. Okei, meidän koiramäärämme on nyt 101. Pidetään kaikki pennut! Tai kuten Tähtihaukussa: mukava vain jos koirat menevät naimisiin ja saavat lisää pentuja! Argh. Dalmatialaiset myös miettivät omaa rotukuvaansa: yhdellä pennuista on virhe, sillä on iso laikku, joka peittää korvan ja osan päästä. Siitä sanotaan, ettei se sen takia mene naimisiin. Miksi koirat noudattaisivat ihmisten luomia rotumääritelmiä?

 

Disney on tehnyt aiheesta myös kaksi näyteltyä elokuvaa (101 dalmatialaista - aitoa koiranelämää! Ja 102 dalmatialaista) ja yhden piirretyn jatko-osan (101 dalmatialaista 2: Pikku Kikero Lontoossa). Myös tv-sarja (101 dalmatialaista) on ilmestynyt.

 

Kirja:
Dodie Smith: Satayksi dalmatiankoiraa
The Hundred and One Dalmatians (1956)
Suomentanut Aila Nissinen

Otava 1966
199 sivua
 

Elokuva (animaatio):

Walt Disney: 101 dalmatialaista
1961
Ohjaajat: Clyde Geronimi, Hamilton Luske, Wolfgang Reitherman

 

Saatavuus:

 

Suomeksi:
Vanha kirja. Onnea etsintään!

 

Englanniksi:
Painoksia on otettu paljon, joten löytyy niin vanhana kuin uutenakin.